Ensimmäinen Flying V ja pahvi-Hiwatt. Kemi 1976 tai -77. Kuva: Leena tai Seppo Kononen

© Suonna Kononen, kesäkuu 2007, päivitelty viimeksi maaliskuussa 2009
Kuvia ei saa kopioida ja jäljentää ilman lupaa. All photos are copyrighted and may not be reproduced.

Sen jälkeen, kun Folkswagen-orkesterissa olen siirtynyt enenevissä määrin soittamaan sähkökitaraa, olen joutunut keikkojen yhteydessä yhä useammin kertoilemaan kitarakamoistani yleisöön osuneille kitaristeille. Siispä osittain tämän inspiroimana kitara-antisankarin kitarasivut, osittain ihan sen takia, että kitaroista, vahvistimista ja kitaransoitosta nyt vain on muutenkin hauska turista ja lukea.

Aluksi vähän henkilöhistoriaa pikakelauksella. Tunsin suurta vetoa kitaransoittoon jo ennen kouluikää. Rustailin pahvikitaroita ja -vahvistimia ja vakuutin vanhemmat oikean soittimen tarpeellisuudesta. Mummolasta tuodun isän vanhan teräskieli-Landolan kielet olivat niin korkealla, että sain soittokelpoisemmaksi peliksi uuden nylonkielisen Hondon. Elettiin vuotta 1978 ja asuimme Keminmaalla. Opettelin sointusoiton alkeet ominpäin Lappeenrannassa – toimittaja-isäni takia muuttelimme paljon – joskus 1980–81. Muutettuamme jälleen kerran, tällä erää Kuopioon otin joitakin tunteja Pekka Nyyssöseltä ja Janos Vargalta, mutta teoreettinen lähestymistapa ei ollut minua varten, pikemminkin itseopiskelu ja biisin sointujen korvakuulolta hahmottelu. Kun muutaman vuoden kuluttua osasin plokata Neil Youngin The Needle And The Damage Donen kuljetukset ilman tabulatuureja, tajusin osaavani soittaa kitaraa.

Aloitin sähkökitaransoiton yläasteiässä Kuopiossa Kiisseli-yhtyeessä, mutta Kiisseli ei ollut pitkäikäinen ja sähkis hautautui folk-kitarismin alle. Neil Youngin tuotanto tuli kammattua aika tiukasti läpi, tabitin Niilon levyt Reactoria ja Transia myöten. Siihen aikaan ei ollut Internettiä, josta olisi voinut plokata minkä tahansa biisin soinnutukset muutamassa sekunnissa.

Vaikka jo Kiisselissä yritin tehdä omia biisejä, alkoi vakavampi laulunkirjoittamisen opiskelu sivariaikoina Varkaudessa 1991. Jyväskylän opiskeluvuosinani 1992-98 soittelin folkkia sellaisissa kokoonpanoissa kuin Suuri silmä ja Korpraali Kukkakaali ja trubaduurihommiakin kokeilin. Julkaisin omakustanteita, jotkut tuntuvat muistavan edelleen sellaisen kahjon kappaleen kuin Balladi avaruussavolaisesta, joka soi radiossakin.

Joensuuhun 1998 muutettuani syntyi Tuhatkauno-yhtye, edelleen folkkiin nojaava kokoonpano, jonka kanssa toteutui haave oikealle levy-yhtiölle pääsystä. Vielä Tuhatkaunoakin pidemmälle (levyjä myydään neli- eikä kolminumeroisia määriä...) olen päässyt Folkswagenissa. Kun Folskissa vuonna 2005 palasin sähkökitaran pariin, oivalsin miten erilaisista soittimista akustisessa teräskielisessä ja sähkökitarassa on kyse. Olen sinut sen kanssa, mitä saan irti akustisesta, se melkeinpä riittää minulle, mutta sähkökitarismin tiellä tunnen olevani vasta alussa. Kuinka monesti on pitänytkään keikalla manata, kun "sormet on kuin nippu kyrpiä". Välillä irtoaa paremmin...

Olen tyytyväinen soittimiini. Työkalujen pitää olla luotettavia, kun Folkswagenilla on kuitenkin parhaimmillaan ollut 50 keikkalähtöä vuodessa, Tuhatkaunollakin 40. Useimpien kitaristien lailla poden tietysti Gear Acquisition Syndrome -sairautta eli G.A.S.:ia, jatkuvaa haluaa päivittää laitteistoa. Yritän kuitenkin pitää järjen kädessä ja välttyä liialta välineurheilulta. Enemmän kuin uutta kamaa tarvitsisin aikaa soittamiseen. Ajastahan meillä työläisillä ja pienten lasten vanhemmilla on jatkuva pula.

Sen verran itseluottamus omaan soittamiseen on kasvanut, että kesällä 2008 perustin muutaman pohjoiskarjalaisen kaverin kanssa uuden bändin, Huojuvan ladon, jossa omana tavoitteena on päästä soittamaan Folskia enemmän omia biisejä ja sähkökitaraa. Tyylilajina on kantrirock. Tätä kirjoittaessani emme ole heittäneet vielä ensimmäistäkään keikkaa, mutta treeneissä olen jo huomannut, kuinka vaativaa on vastata sekä laulusta että (soolo)kitarasta kokonaisen setin verran. Saa nähdä kuinka äijän käy. Juha Lehden sanoin: "Hey hoy rock ’n’ roll, mitäs poika läksit..."

Toistaiseksi isoin Folkswagen-keikka Petroskoin Vozduh-festivaalin päälavalla kesäkuussa 2006. Kuva: Janna Puumalainen

Hondo sylissä Lappeenrannassa vuonna 1980 tai -81. Seinällä isän vanha Landola ja Zappan wc-poseeraus. Kuva: Risto Rinne

Hondo II H 90 N. Ensimmäinen oma akustinen kitarani, nylonkielinen korealainen, jonka sain perheemme asuessa Keminmaalla joskus 1978 tai -79. Muistan miten hyvältä tämä tuoksui ekaluokkalaisen mielestä. Hondolla opin soittamaan.

Suzuki Stratocaster. Ensimmäisen sähkökitaran saaminen syntymäpäivälahjaksi ala-asteen kuudennella oli tunne, jota on hankala ylittää. Äiti osti tämän valitsemani Strato-kopion Kuopion Musiikkiliike Svengistä. Soittelin kitaraa aluksi pienen Rolandin, sittemmin vähän isomman Peavey Banditin kautta – transistori-Peavey oli saatava, kun sankarini Kari Peitsamo niitä taidokkaasti mystifioi haastatteluissaan. Kun yläasteaikojen bändimme Kiisseli hyytyi, vaihdoin Banditin Svengissä Washburnin teräskieliseen kitaraan, kun oli folk-innostus päällä. En muista mallin numeroa, mutta joku asiansa ajava perushalko se oli. Myin Washburnin jokatapauksessa kaverilleni Siltsulle, kun piti saada...

Ibanez Ragtime Special. Kuva: Semjon Semjonovitsh

Ibanez Ragtime Special R-400. Ensimmäinen parempi akustinen kitarani, edelleen melkein jokapäiväisessä käytössä. Ostin tämän Django Reinhardt–Selmer–Maccaferri–tunnelmia jäljittelevän japanilaiskaunottaren Varkauden Musiikista käytettynä vuonna 1991. Hinta 1300 markkaa, eikä arvo Googlen mukaan tunnu pudonneen – Ragtime Special nauttii kulttisuosiota eri puolilla maailmaa. Soololovellisen kitaran hankkiminen ei ollut tarpeetonta hienostelua, tykkään soittaa juttuja myös 12. nauhan yläpuolelta. Ragtime Specialissa on kaunis pehmeä soundi sormi- ja herkemmässä plektrasoitossa, kovempaa paukutettuna ääni menee tukkoon. Helsingin Kitarapaja mikitti tämän tallan luun alle sijoitetulla Martin Thinline 332 -mikillä. Ragtime Special viihtyy paremmin kotioloissa, keikoille vietäessä närkästyy helposti eikä oikein pidä 100-prosenttisesti virettä halki illan; esivahvistimettoman mikin soundikin on hieman kuiva ja näkkileipäinen. Oli näistä syistä vuosia lähinnä koti- ja studiokitarana, mutta Martinin pimahdettua kesällä 2008 joutui Ragtime Special taas keikkojen ykköskoneeksi.
Kuuntele: Melkein kaikki akustiset juttuni demoillani ja levyilläni 1992-2008, lukuunottamatta Martin-kautta Tuhatkaunon Huojuvan talon laulukirja -cd:llä (2004) ja Folkswagenin Karjalan balsamia –cd:llä (2005) – tajusin noiden levyjen jälkeen että Ibanez soi akustisesti laminaatti-Martinia paremmin.

Landola J-20. Ragtime Special oli liian hieno retkille, joten piti hommata nuotiokitara. Tämä teräskieli-Landola löytyi käytettynä Kuopiosta keväällä 1992 satasella–parilla. Heti ensimmäisellä Virolahden vappuretkellä kaverini Juho käräytti lakkauksen nuotiossa Jimi Hendrix -leikeissä, ystävällisesti ei sentään koko kitaraa. Spreijasin sitten kopan mustaksi. Muutin syksyllä 1992 Jyväskylään opiskelemaan, syntyivät Suuri silmä- ja Korpraali Kukkakaali -yhtyeet ja trubaduuri Suonna Kononen. Tästä Landolasta tuli keikoille välttävä kakkoskitara "kanteen liimattava puhelimenluuri" -tason halpamikillä, joka antoi hauskan mutaisen bluesukkeli-soundin. Akustisesti ääni ei ollut kummoinen nuotio-spray-episodin jälkeen, joten luovutin kitaran Kukkakaalin Artolle muuttaessani Joensuuhun 1998.
Kuuntele: Suonna Kononen: Jeesus putosi. Demokasetilla Kaupungin taivas (1994).

Landola S-70 CN. Ja folkin paukutus ei kun jatkui. Joensuussa syntyi ensin, syksyllä 1999 Tuhatkauno-yhtye ja sen perään kesällä 2000 Folkswagen-duo. Tarvitsin keikoille kakkoskitaran, kun liian kovasti hakkaavan oikean käden vuoksi pilkoin kieliä poikki enemmän kuin aloittelevien bändien keikkapalkkioilla pystyi ostamaan. Tämä ohutkoppainen Landola osui silmiin Kuopion-reissulla Musiikki-Fazerilla vuonna 2001, käytetty yksilö 1000 markalla. Pummasin sen sitten isältäni 30-vuotislahjaksi. Mikitin kitaran kaveriltani Analta ostamallani Dean Markley Pro-Mag -irtomikillä, jossa on vähän liiankin lämpimäntukkoinen soundi. Ohuesta kopasta huolimatta akustisesti yllättävän hyväsointinen ja reunalistoineen ja leveine nauhoineen mukavakaulainen peli, jota on rennosti uskaltanut kuljettaa mukana esimerkiksi Venäjän-keikoilla. Tämä kitara on hintansa moneen kertaan haukkunut ja toisaalta mahdollisesti jo laulunsa laulanut, kun nauharemontti olisi edessä, eikä sellaista ehkä kannata remonttia halvempaan kitaraan tehdä. – Pitää vielä mainita absurdina detaljina, että tämä Landola-yksilö esiintyy Jaakko Tepon Onnen kerjäläiset -dvd:llä Sössölandian Kultakurkkujen livesetissä Hilmassa ja Onnissa. Ismo Alangon oma elektroakustinen Gibson särkyi Glorian-keikalla, jolla Folkswagenkin esiintyi, ja lainasin gurulle omaani.
Kuuntele: Folkswagen: Petroskoi. Levyllä Matkaselän asemalla (2003).
Katsele: Sössölandian kultakurkut: Hilma ja Onni. Dvd:llä Jaakko Teppo: Onnen kerjäläiset (2005).

Backpackerin kanssa Kihauksessa 2002. Kyllä oli näköjään pukeutumiskoodi haussa varhaisilla Folski-keikoilla. Kuva: Sami Parkkinen

Martin Backpacker. Näin Backpackerin ensimmäisen kerran Teemu Hirvilammin ja Ari Taskisen runomusiikkiduon Kerubin-keikalla 2002. Kysyin Taskiselta, että mikä se pieni kitara oli. Oma Backpacker oli heti saatava, olihan Martin-fiksaatiokin jo valmiiksi päällä teini-iästä kestäneen Neil Young -diggailun myötä. Löysin kitaran itselleni uutena Helsingin Fazerilta kesällä 2002. Soundi etenkin kolmella yläkielellä on viehättävä. Kokonaisuudessaan ääni on nasaali, koto-tyyppinen, mutta sopii joihinkin juttuihin. Backpackerin mikittäminen kiinnostaisi, toisaalta omaan yksilöön pitäisi tehdä myös satularemontti, kun kaularaudaton laite tuntuu vuosien mittaan eläneen omaa elämäänsä ja kielet ovat liian korkealla.
Kuuntele: Tuhatkauno: Eksistentialistinen toimitussihteeri, soolo. Levyllä Painokoneet seis! (2002).

Folkswagen-duo Folklandia 2004 -risteilyn pelimannin penkillä. Fenderin halvin mandoliini saa kyytiä. Kuva: Ilkka Kononen

Fender FM-52E SB. Kiinnostuin kitaran ohessa mandoliininsoitosta ja etenkin Folkswagenia edeltäneessä Tuhatkauno-yhtyeessä soitin paljon maniskaa, kun bändissä oli toinen kompetentti komppikitaristi Jyri Martiskainen. Maniskakuumetta helpotti ensi alkuun napolilaistyyppinen pyöreäkoppainen Segovia, joka jäi pelimanni-isältäni ylimääräiseksi – keikoilla se ei ollut mukana koskaan, mutta esiintyi joillakin demoilla ja joissakin valokuvissa. Keikkakäyttöön tarvitsin mikitetyn maniskan, joten ostin Joensuun Karjalan Musiikista tämän Fenderin halvimman rutkun. Nyttemmin soittimen talla on vähän vääntynyt kieroon ja hienovire on mennyt. Jotakin pitäisi tehdä. Toisaalta kun Folkswagenissa mandoliinipäävastuun kantavat Joonas ja Jari ja itse kaivan maniskan esiin vanhasta muistista vain Murmanskissa ja Äänisjärven jäällä -rallissa, ei maniskasysteemien paranteluhommiin ole oikein ollut työntötekijöitä. Folskin ja Huojuvan ladon viime levytyksillä olen voinut käyttää Pilfink-studiossa majailevaa vanhaa Levin-maniskaa. Jos olisin rikas, ostaisin jonkun soman kippurasarven ja sitten vielä 5-kieliparisen citternin, jonka mandoliini kohtaa kitaran -soundista pidän oikein kovasti.
Kuuntele: Folkswagen: Äänisjärven jäällä ja Matkaselän asemalla. Levyllä Matkaselän asemalla (2003).

Martinin kanssa Helsingin Gloriassa 2005. Kakkosnauhan capo kertoo että Suomenhevosta soitetaan. Kuva: Kimmo Brandt

Martin DCXME. Tämä kitara palveli ykkös-instrumenttinani Folkswagenin keikoilla keväästä 2004 kesään 2008 kuin suomenhevonen. Mukavakaulainen kelpo työkalu, josta puuttui Ragtime Specialin pimppuilu lämpötilavaihteluiden ja vireiden suhteen. Ostin Italian-matkalla uutena Varesen kaupungista alkuvuonna 2004, kun musiikkiliikkeessä sopuhintaan törmäsin ja suopea puoliso järjesti pikalainan. Niitä halvempia laminaatti-Martineita. Soundi akustisesti hieman vaisu, mutta mukana tulleen kiinteän Fishman Classic 4 -mikrofonin ja hyvän PA:n kautta mielestäni oikein mainio ja tasapainoinen. Kihaus-keikalla kesällä 2008 kitaraa ei voinut yllättäen käyttää, kun soundcheckissä selvisi että ala-E-kieleen oli ilmestynyt outo kumina. Paljastui, että kielien jännite on vetänyt tallan ja kannen kieroon. Tarkempi ammattilaistutkimus on vielä tekemättä, mutta voi olla että laminaattikantta ei voi korjata ja kitara joutuu mökkikitaraksi.
Kuuntele: miltei kaikki kitarajuttuni Tuhatkaunon cd:llä Huojuvan talon laulukirja (2004) ja Folkswagenin cd:llä Karjalan balsamia (2005).

Les Paul Classicin kanssa laivakeikalla Joensuussa 2005. Timolla Landola S-seitsenkymppiseni. Kuva: Saara Kononen

Gibson Les Paul Classic, 2003. Sähkökitarismi alkoi taas jotenkin kiinnostaa talvella 2004–2005. Folkswagenin laulaja Timokin alkoi puhella, että olisihan ohjelmistossamme olleiden Kinon ja muiden venäläisbändien rokkikappaleita hauska soittaa sähköisestikin, kun niitä oltiin siihen mennessä Folkswagen-keikoilla rutkutettu akustisesti. Päätin heti, että kitaran on oltava sellainen kuin yhdellä Kanadassa syntyneellä tyypilläkin, jonka viisikirjaimisen, S:llä alkavan nimen omaava isä on myös toimittaja. Tämä kuparinvärinen (copper natural) Classic-malli löytyi uutena Joensuun Ykkösmusiikista. Classic ei ollut ehdoton saatava, Standard tai Customkin olisivat käyneet jos hinta olisi ollut kohdallaan, mutta Studion reunalistaton kaula ei tunnu käteeni jotenkin yhtä sopivalta kuin Classicin litteä, 60-luku-mallinen profiili. Kaula ja body ovat mahonkia, kansi vaahteraa, otelauta ruusupuuta. Kitaran mikrofonit ovat tehtaalla asennetut 496R (kaulassa) ja 500T (tallassa). Monet Classicin soittajat tuntuvat vaihtavan niitä lämpimämmin soiviin malleihin, mutta itse saan kaulamikistä murean komppisoundin ja tallamikistä Big Muff -pedaalin läpi ajamalla arvostamani Leslie West -tyylisen nasaalin lead-soundin, joten välttää toistaiseksi. Jos olisi ylimääräistä rahaa, niin sitten haluttaisi saada toiseksi Les Pauliksi P90-mikrofoneilla ja Bigsbyn kammella varustettu Gold Top -malli. Flaxwood Liekki olisi tietysti askel sinnepäin. Näinköhän maailman pohjoiskarjalaisin kitaratehdas heittäisi sponsoridiilillä yhtä maakuntahenkistä kokoonpanoa... Todennäköisesti pitäisi ensin oppia soittamaan yhtä hyvin kuin Timo Kämäräinen.
Kuuntele: Kosmonautti-kappale Folkswagenin mini-cd:llä Kosmonautti (2006). Iso osa kitararaidoista Folkswagenin levyllä Tienhaara (2007), parhaana esimerkkinä Pitkärannan yön komppikitararaita ja loppusoolo. Isoisän uni Folkswagenin cd:llä Kyläkaupan rappusilla (2008). Sähkökitaraosuudet Huojuvan ladon Internet-single-kappaleella Hullu suomenhevonen (2008).

Squier Affinity Tele. Keikoille piti saada kielien katkeilemisen varalle kakkos-sähkökitara, vaikka ylimääräistä rahaa ei juuri ollutkaan. Telecaster-soundimaailma, nenäkäs tallamikki/lämmin kaulamikki-yhdistelmä tuntui miellyttävältä, kuten myös soittimen epäneitimäinen lapiomaisuus, joten päädyin tähän punaiseen Squierin Teleen, jonka hinta–laatu-suhde Thomannilta vuonna 2006 ostettaessa oli totisesti kohdallaan. Yksilö on poikkeuksellisen hyvä hienovireen ja vireessä pysymisen puolesta. Folkswagenin Venäjän-keikoille 135 euron Squierin ottaa varkaita juuri pelkäämättä mukaan. Jos olisi ylimääräistä rahaa, ostaisin varmasti jonkun Fenderin Meksikon, Japanin tai Amerikan Telen. Tämän Squierin talla kun on alkanut jo kulahtaa, eivätkä mikitkään soi niin rouheasti kuin kalliimmissa Fenkuissa, vaikka aika hyvin soivatkin, kun pääsee luukuttamaan.
Kuuntele: Folkswagen: Julia levyllä Tienhaara (2007).

Nighthawkin ensikeikka Jokelassa helmikuussa 2007. Kuva: Petri Varis

Gibson Nighthawk ST3, 1995. Kokeilin kepillä soitinapurahajäätä ja sain alkuvuodesta 2007 Pohjois-Karjalan taidetoimikunnalta summan, jota omasta palkasta jatkamalla sain Helsingin Kitarapajalta käytetyn Nighthawkin, jonka monipuolisesta äänimaailmasta olin lukenut positiivisia lausuntoja. Mini-humbucker-kaulamikki ja humbucker-tallamikki ovat puolitettavia ja keskellä olevan single coilin kanssa niistä saa synnytettyä 10 erilaista yhdistelmää – kitarassa on ikään kuin Strato, Tele ja Les Paul yhdistettynä SG-henkiseen kokonaisuuteen ja persoonallisen eleganttiin ulkomuotoon. Väri on vintage sunburst, kaula ja body mahonkia, kansi vaahteraa. Sveitsinlinkkarimaisessa monipuolisuudessaan hieno studiokitara, mutta suuremman rakastumisen tiellä on kaksi asiaa: käteeni liian paksu, pesäpallomailamainen kaulaprofiili ja liian edessä oleva äänenpaineen säädin, johon keikalla on liian helppo hosaista (Les Paulissa ja Telessä volumepotikka on juuri oikeassa kohdassa). Siis keikalla rouhin mieluummin Les Paulia, mutta soitan Yöhavukalla juttuja joihin selkeämpi yksikelainen soundi sopii.
Kuuntele: Aski tupakkaa -kappaleen soolo Folkswagenin cd:llä Tienhaara (2007), Tjomnaja notsh- ja Alla venäläisen kuun -kappaleet ja Kaunis kylmä -kappaleen soolo (lopun tuplaus tulee Les Paulilla) Folkswagenin cd:llä Kyläkaupan rappusilla (2008). Soolo Huojuvan ladon Internet-single-kappaleella Taaksepäin (2008).

Yamaha FG-411-12. Viimeisin kitarahankinta ja hassua kyllä ainoa kitarani, jolle minulle on kutsumaerisnimi, Sandra, johtuen sessiosta johon tämän soittimen mielessäni vahvasti yhdistän. Tämä käytetty 12-kielinen käveli Joensuussa vastaan joulukuussa 2007 halpaan hintaan päivänä, jolloin taskussa oli sopivasti pikkuisen ylimääräistä. Kasteensa kitara sai Folkswagenin Sandra Of St. Muran äänityksissä – Harri Marstion fiittaamasta kappaleesta tuli yhtyeen uran ensimmäinen radiohitti ja tämä 12-kielinen on sen introsta lähtien selvästi kuultavissa. Niitä Yamahan halvemman pään soittimia – bassopään toisto ei ole kovin muheva ja täyteläinen, mutta kun Folskissa kuitenkin on basisti, niin tämä hoitaa hommansa oikein hyvin, siis äänimaisemien ja harmonioiden rikastajana muiden soitinten seassa. Elektroniikka puuttuu, joten Sandra on käväissyt toistaiseksi mukana vain parilla akustisella keikalla.
Kuuntele: Sandra Of St. Mura ja Isoisän uni Folkswagenin cd:llä Kyläkaupan rappusilla (2008). Taaksepäin Huojuvan ladon Internet-singlellä (2008).

Martin Bronze Light 012-054. Rapsakka halonhakkuusoundi. Mitä parhain hinta–laatu-suhde, kun näitä Thomannilta saa kolmella eurolla paketti. Olen käyttänyt näitä kaikissa akustisissani jo puolenkymmentä vuotta, paitsi Backpackerissa Extra Light 010-047:ää, koska kitarassa lukee että "extra light strings only". Pitäisi ehkä testata muissa akustisissa siirtymistä 011-settiin. Jyväskylän aikoina tykkäsin Earthboundeista tai mitäköhän Rotosoundeja ne nyt olivatkaan. Niissä oli ehkä Martinejakin rapsakampi soundi, mutta niitä ei näe susirajan kaupoissa.

DR 10-52. Kokeilujen ja alkuhapuilujen jälkeen tämä on alkanut tuntua omimmalta sähkökitarasetiltä. 10-46:n alapäässä on liian letkumainen vaste, kun on tottunut hakkaamaan kitaraa yliaggressiivisella nuotiokitaratyylillä, josta poisoppiminen on osoittautunut työlääksi mutta palkitsevaksi.

D’Addario J62 Bronze 010-034. Mandoliinissa, pronssikielet.

Spectraflex, George L. Eipä sille tosiasialle mahda mitään, että toisten piuhojen kautta kitara soi kauniimmin kuin toisten. Folkswagen-basisti Joonas mainosti aikanaan Spectraflexejä, joihin olikin helppo mieltyä – tukeva nylon-pinnoite kestää keikoilla eikä vedä piuhaa kureelle. George L -kaapelien olen rinnakkaistestaillut antavan vielä heleämmän ja kuulaamman soundin kuin Spectraflexien, mutta pinnoituksen puute tekee näistä hankalasti kietoutuvat kitaran ja pedaalien välillä. Niinpä olen käyttänyt George L:ää pedaalilaudasta vahvistimiin ja efektiloopista pedaalilautaan. Pedaalilaudan George-älläsin tammikuussa 2008, aiemmin käytin siinä kömpelösti taipuvia Cordialin / Neutrikin piuhoja. Väitän että soundi muuttui hieman kirkkaammaksi.

Roland, Peavey Bandit. Näistä 80-luvun pikkuvahvistimistani ei ole säilynyt tarkempia muistikuvia tai tietoja. Pienen tinnituksen Peaveystä sain kyllä elinikäiseksi seuralaiseksi – oli makoisaa luukuttaa...

Vox Pathfinder Folkswagenin pientä kyläkeikkaa vahvistamassa. Kuva: Markku Ryynänen

Vox Pathfinder 10. 2000-luvun alussa hommattu pieni transistorikone. Käynyt joskus Folkswagenin keikoilla akustisen kitaran vahvistimena tai omana monitorivahvistimena, olohuonekokoisilla keikoilla jopa sähkökitarapelinä.
Kuuntele: Folkswagen: Leningradin sorvaaja levyllä Karjalan balsamia (2005); kitarana Martin DCXME.

Celeston ja Marshall treenihuoneen nurkassa. Kuva: Semjon Semjonovitsh

Celeston Royal -putkiradio, Marshall JCM 800 Lead Series Model 1936 (130 W)-kaappi. Rakentaisin Mikko Kankaanpään kehittelemän Uraltone-vahvistimen, jos olisin vähääkään kolvaajaluonne. Kun luin Uraltonen internet-sivuilta, että Kankaanpää modifioi sopuhintaan putkiradioita vahvistimiksi, tiesin välittömästi minkä läpi haluan Les Pauliani soittaa. Celestonissa on kaksi JJ:n EL84-pääteputkea, etuasteessa tällä hetkellä kiinalainen 12AX7B-putki ja Electro Harmonixin 12AY7EH. Soundi on vaisu hiljaa soitettuna, mutta luukutettuna mahtava, multaa ja ruostetta. Radion omat kaiuttimet ovat kuluneet ja särisevät, joten Kankaanpään suosituksesta ostin 2x12"-kaiutinkaapin (jonka kaiutinelementit ovat puolestaan Celestion G12S-50:t, sekavaa, eh?). Käytettynä Joensuun Ykkösmusiikista ostamani kaapin takapaneeliin on spreijattu Havana Blacks -logo – kun pääsin kesäkuussa 2007 juttusille Hannu Leidenin kanssa, kyselin kaapin taustaa ja paljastui, että se on Leidenin ensimmäisestä Marshall-setistä, jonka kanssakitaristi Markku "Crazy" Heiskanen oli rahapulassa realisoinut Leideniltä lupaa kysymättä. Jossain vaiheessa pitäisi vaihtaa kaapin muhjuiset elementit, joiden erottelu ei ole niin hyvä kuin voisi olla. Pelkään vain menettäväni samalla oraalla olevan persoonallisen Konos-soundin... Tässä vielä kuvia Celestonista takakansi kiinni, kansi avattuna radioaikaan ja kansi avattuna nykyiseen vahvistinaikaan.
Kuuntele: Kosmonautti-kappale Folkswagenin mini-cd:llä Kosmonautti (2006), Pitkärannan yö Folkswagenin cd:llä Tienhaara (2007); Hullun suomenhevosen leadkitara-raita Huojuvan ladon Internet-singlellä (2008). Kaikissa näissä kitarana Gibson Les Paul Classic.

Fender Hot Rod Deluxe Limited Edition 40 W. Vähän normaali-Hot Rodia "parempi" malli Jensen C12N-kaiuttimella. Uusi putkikone oli pakko hankkia, kun yksikanavaisesta putkiradiosta ei saanut puhtaita clean-soundeja, joille on ajoittain käyttöä. Efektilenkkiäkään ei Celestonissa ole, jossa esimerkiksi chorus-efektin saisi tolkullisesti soimaan. Ratkaisu: radion ja Marsun rinnalle joku "kliineistään" kehuttu Fenkku ja kitaran signaalin jakaminen A/B-boksilla kappaleen soundivaatimuksista riippuen. Soitin ensimmäisen kahden vahvistimen keikan Joensuun Tuulaakissa elokuussa 2007 ja täytyy sanoa, että palaset alkoivat loksahdella mielessäni paikoilleen. Lyhyemmillä keikoilla olen raahaillut pelkästään Fenderiä, jonka särökanavia efektilaatikoilla tuuppimalla saa ongittua kohtalaisia niiljangauksia ilmoille. – Putkista sen verran, että kireiden tehdasasettujen Groove Tubesien sijaan Hot Rodissa on tällä hetkellä pehmeämmin soivat JJ:t sekä etusessa että päätteessä. Kokeilin paria putkivaihtoehtoa joensuulaisen putkivahvistinguru Pekka Kurjen avulla ja lopulta löytyi yhdistelmä, jolla Hot Rodin usein parjatuista kakkos- ja kolmoskanavistakin sai käyttökelpoiset.
Kuuntele: Alla venäläisen kuun Folkswagenin levyllä Kyläkaupan rappusilla (2008). Hullun suomenhevosen komppikitararaita ja Taaksepäin-kappaleen soolo Huojuvan ladon Internet-singlellä (2008).

Fender Acoustasonic treenihuoneen nurkassa tilt-asennossa laitteen mukanatulevien metallijalkojen avulla. Kuva: Semjon Semjonovitsh

Fender Acoustasonic Junior DSP 2x40W. Tällainen akustisen kitaran vahvistin laulukanavalla olisi pitänyt omistaa Folskin puoliakustisia keikkoja ajatellen jo ihan alusta asti, mutta niinpä vaan tuli ostetuksi vasta syksyllä 2008. Käytetty yksilö löytyi 300 eurolla, alle puoleen hintaan uudesta vastaavasta. Verrattuna Munnen Timon vastaavassa käytössä olevaan Marshall AS100D:hen voin sanoa, että Acoustasonic on ainakin selkeämpi: kaksi kanavaa, toinen laululle ja toinen kitaralle, molemmille omat sävynsäädöt ja efektit. Kaiut ovat kyllä korvinkuultavan digitaalisia, mutta laite ajaa asiansa treenivahvistimena tai muutaman piisin pikkukeikalla tilassa, jossa laulu ja kitara hukkuvat ilman mitään vahvistusta. Isommalle keikalle tarvitsee joka tapauksessa PA:n, ja silloin Acoustasonicia voi käyttää kitaran monitorivahvistimena.

Pedaalihässäkkää Jokelan-keikalla helmikuussa 2007 ennen efektilaudan ostamista. Kuva: Petri Varis

Ibanez Tubescreamer TS9. Pehmeän muhevaa ääntä antava säröpedaali. Kovassa keikkakäytössä Folkswagenin messissä keväästä 2005 aina alkuvuoteen 2008, jolloin virtaliitin vaurioitui roudatessa. Ei ole vielä ollut rahaa ostaa uutta TS:ää, vaan pikakorvaajaksi lautaan tuli kolmellakympillä käytettynä löytynyt...

Digitech Bad Monkey. Nykynuorison suosiossa tuntuu olevan tämä halpa tubescreamer-overdrive-johdannainen. Omaan korvaan soundi on vähän liikaa muovia ja metallia.

Electro-Harmonix Big Muff. Ahtaa Les Paulin tallamikrofonisoundin pistävän laulavaksi. Oli keikkakäytössä sooloissa, mutta isona rohjakkeena söi pedaalilaudasta niin paljon tilaa, että tilalle tuli pienempi...

Electro-Harmonix Little Big Muff. Valitettavasti piirit eivät ole 1:1:een identtiset, enkä ole saanut tästä pikkumuffista ulos yhtä pyöreänpistävää ääntä kuin isoveljestään, vaikka kohtalaisen korvikkeen kuitenkin.

Tokai Metaldriver TMD-1. Ja vielä lisää od-surinaa, jos tarve vaatii. Ostin tämän jo 80-luvun kellaribändiaikoina ja unohdin pariksikymmeneksi vuodeksi laatikkoon. Oli yllättävää huomata netistä, että tällä on jo nykyään jopa vintage-leimaa. Drive kyllin pienelle säädettynä tästä saa mainion tylpän lead-boostin, Kyläkauppa-levyllä kuultavissa esimerkiksi Isoisän uni -kappaleella.

Electro-Harmonix Deluxe Memory Man. Samassa kuoressa lämmin analoginen delay, Folkswagenin keikoilla Aski tupakkaa -kappaleessa, ja chorus, esimerkiksi Valon ja varjojen tanssin kertosäkeessä ja Itärajan pojissa.

Electro-Harmonix Nano Small Stone. Phaser. Tuuliefektinä Folkswagenin Tshornij voronin sähköisessä sovituksessa. Inspiraationa Hasse Wallin phaseritettu soolo Konevitsan kirkonkelloissa ja Rekku Rechardtin surumielinen soundi Wigwamin Colossuksessa.

Voodoo Lab Micro Vibe. Keikoilla kieppumisefektinä Tshornij voronissa. Olen tykännyt Robin Trowerin Bridge Of Sighs - levystä jo lukiolaispojasta, sen nimikappalehan on definitiivisiä vibe-biisejä.

Danelectro Tuna Melt. Kelvollinen ja halpa tremolo. Keikoilla esimerkiksi Kondratjevon polkka-, Sandra Of St. Mura- ja Isoisän uni -kappaleissa.

Electro-Harmonix Holy Grail Reverb. Digitaalista kaikua. Yllättävän lämmin ja pehmeä soundi. Runsaassa keikkakäytössä.

Danelectrolla on "vanhan ajan jenkki-disainaus" hallussa. Kuva: Markku Ryynänen

Danelectro Reel Echo. Meikäläisen korviin riittävä nauhakaikusimulaatio. Keikoilla käytössä esimerkiksi Leningradin sorvaajassa ja Zimnaja voina rokissa, jälkimmäisen levyversiossakin selvästi kuultavissa.

Korg DT-10RW. Pedaalimallinen viritin. Siinäkin mielessä tärkeä osa Folskin keikkojen kitaraketjua, että tällä saa katkaistu signaalin kun vaihdan kitaraa tai soitan akustista. Akkarin virittelen Intellitouch PT2 -virittimellä. Näin Intellitoucheja ensimmäisen kerran Kaustisen folk-scenellä ja tilasin sellaisen heti kotiin päästyäni. Monet itkut olisivat jääneet itkemättä, jos ei olisi Korpraali Kukkakaalin ja Tuhatkaunon keikoilla tarvinnut vehdata kaapelillisten virittimien kanssa.

Morley ABY Selector. A/B-boksina jakamassa kitaran signaalia Hot Rod Deluxeen ja/tai putkiradioon. En ole vielä törmännyt hurinaongelmiin, joita näissä halvemmissa ja huonommin maadoitetuissa reitittimissä kuulemma voi olla. Pitää soitella ja kuunnella että pitääkö se tosiaan ostaa joku kahdensadan Lehle vai riittääkö tämä.

T-Rex Tone Trunk 68. Pedaalilauta oli saatava roudaamisen helpottamiseksi. Eri vaihtoehtoja ja nikkarointeja pähkäiltyäni päädyin tähän tukevaan metalliseen valmisratkaisuun, joka Kitarapajan reilun tarjouksen jälkeen tuli helpommaksi ja varmaan halvemmaksikin kuin oman väsäys. Sähkönjakelun olen hoitanut toistaiseksi 1Spot-systeemillä.

Vielä muutama sana suosikkikitaristeistani, lukuisten öisten kuulokesessioiden ja yksinäisten automatkojen kovaa soittavista sankareista, joiden töitä kuuntelemalla olen kokenut monia hienoja ja ihokarvoja nostattavia hetkiä, kokenut eläväni. Diggaan yli kaiken teräskielisten kitaroiden helisevää pauketta ja putkivahvistinten läpi lujaa huudatettujen sähkökitaroiden murinaa. Yliefektoidusti, mallinnetusti, digitaalisesti ja mahottoman nopeasti soittavat kitaristit eivät puhuttele minua.

Neil Young. "No tuning", huutaa Neil Pearl Jamin jätkille Mirrorball-levyn alussa, ja siitä minusta musiikissa on kyse – kun soitattaa ja hyvää ottoa pukkaa kuin paskaa lahkeesta, niin virittäminen on toissijaista. Neil on suosikkikitaristini niin akustisen teräskielisen kuin sähkökitaran parissa. Kaunista akustisen kämmenpaukuttelua (okei, Alabaman kaltaisissa biiseissä myös sähkökitaran palm mutea). Kömpelösti tassutteleva, täysillä olevilla vahvistimilla kiehutettu, tunnistettava ja laajasti rakastettu sähkökitaratyyli, "jumbojetti ukkosmyrskyssä". Tunteen voitto tekniikasta. Perinteisen analogisoundin voitto nykyajan digitaalimallinnuksesta. Aamen.

Warren Zevon. Singer–songwriter Zevonia ei yleensä muisteta kitaristina, mutta minulla 2000-luvun sähkökitaraherääminen liittyi Zevonin viimeisimpien levyjen diggailuun. Tajusin että mies soittaa itse kompit ja ytimekkään tehokkaat soolot esimerkiksi sellaisiin loistokappaleisiin kuin Porcelain Monkey tai Poisonous Lookalike. Enköhän minäkin oppisi? Vanhemmilla Zevon-kiekoillahan kitaraosuuksia soittavat El Layn studioketut ja nimimiehet, joiden hommia kuuntelee kanssa mielellään. Waddy Wachtelin sähkökitaraosuus Desperados Looking For The Next Best Thingissä saa kylmät väreet selkään, se on täydellistä kaliforniaanista Eagles–Jackson Browne–CSNY-scenen sähkökitarointia: kauniisti fraseerattua, melodisesti kekseliästä, rentoa ja ylvästä, tunteellista, taidokasta mutta ei liian kikkailevaa. Hienoja juttuja Wachtelilta myös esimerkiksi Johnny Strikes Up The Bandissä tai Desperados Under The Eavesin feidauksen alle hieman jäävässä loppusoolossa kohdassa 4.10-4.45.

Leslie West. Mountain-yhtyeen kitaristin soitto esimerkiksi kappaleissa Flowers Of Evil, Travelin’ In The Dark tai Theme From Imaginary Western saa ihon kananlihalle. Uskomaton vibrato ja tunteikas melodiikka. Kitaran tallamikrofoni laulaa trumpettimaisella sustainilla.

Jerry Garcia. Pönäkästä herooisuudesta vapaan kitaransoiton mestari. Rupatteleva soittotyyli, jossa voi kuulla Jerryn ensirakkauden banjon vaikutuksen. Garcian kitara kertoo pieniä tarinoita, kuten Soundin Timo Kanerva joskus määritteli. Lapset ja vaimo nukkumaan, Grateful Deadin View From The Vault -dvd päälle ja olutpullo tai viskilasi käteen. Siinäpä juhlaa meikäläisen keski-ikäistyneeseen makuun.

Paul Kossoff. Freen nuorena nukkunut kitaristi oli malliesimerkki vähemmän on enemmän -koulukunnasta, jota Young ja Westkin edustavat. Erittäin ekonomista riffittelyä. Hassua on, että Freen suosikkibluesillani Meet Me In The Morning Kossoff ei tiettävästi enää soita. Muu ja selvempi yhtye osasi imitoida Kossoffin tyylin…

Martin Barre ja Ian Anderson. Jethro Tull -parivaljakosta Barre hanskaa melodisen mutta jykevän sähkökitarismin ja Anderson soittaa akustisia kitaroita juuri niin kuin pitääkin, toimivin bassopikkauksin ja punomattomia kieliä heleästi helskyttäen. Dun Ringill on suosikkini akustisista Jethro-biiseistä, kerta kaikkiaan kaunista ja kekseliästä soittoa. Barren sähkökitarabravuureista Aqualung ei väsytä minua vieläkään, koskettavia sooloja soittaa herra siihen kappaleeseen konserttitaltioinnista ja levyversiosta toiseen.

Frank Zappa. Kitaristi-Zappaa enemmän pidän säveltäjä-Zappasta, joka on luonut Hot Ratsin tai Joe’s Garagen kaltaisia maailmoja. Kun kitaristi-Zappa pitää enimmän impulsiivisuutensa kurissa ja keskittyy melodisiin kaariin, on jälki monesti älykkään kaunista. Suosikkisooloni on sellaisessa vähän harvemmin muistetussa kappaleessa kuin What’s New In Baltimore. Ja eiväthän nuo yleisimmin hehkutetut klassikkonsakaan ole hullumpia, Black Napkins, Inca Roads ja Watermelon In Easter Hay.

Jimmy Page. Ihan turha minun olisi Pagea hehkuttaa, kun niin moni on jo hehkuttanut. Kyllähän se soittaa välillä vähän liian tohkeissaan, esimerkiksi Since I’ve Been Loving You on nuoren näyttöhaluisen kikkelimeininkiä, kun vanha bluesukko soittaisi samassa ajassa kymmenesosan verran nuotteja. Silti: Pagesta ei heavyriffittelijä parane, eivätkä miehen akustisetkaan jutut tyyliin Friends ole pöllömpiä. On varmaan ollut siistiä olla Jimmy Page 70-luvulla. On saanut kukkoilla tuhansien edessä Les Paulin kanssa, lennellä keikoille lentokoneella, harrastaa okkultismia ja pimustaa minkä jaksaa, ainakin jos Jumalten vasara -kirjaan on uskominen.

Steve Rothery. Marillion-yhtyeen Rothery on suosikkiprogekitaristejani. Kompeissa hän hallitsee kuulaat soinnuttelut ja David Gilmourin lanseeraamat delay-nakutukset. Sooloissa Rotherylle tärkeintä ei ole tekninen liruttelu, vaan tunnelmien maalailu. Sellaisissa Marillionin biiseissä kuin Chelsea Monday, Jigsaw tai Incubus on hienosti laulavia, vähänuottisia sooloja. Clutching At Straws on suosikkilevyni bändin tuotannosta, uudempia, laulaja Steve Hogarthin aikaisen Marillionin levyjä en ole pahemmin kuunnellut.

Paul Simon. Kouluiässä opettelimme kaverini Ollin kanssa Simon & Garfunkel -hittien makoisia kitaraosuuksia. Kyllähän jotkut America ja Homeward Bound ovat mainiota folk-pop-kitarismia. Vuoden 2004 Simon & Garfunkel – Old Friends Live On Stage -dvd paljasti, että Simonilla pysyy edelleen kitara näpeissä. Hauskaa katsella, kun Simon marssittaa lavalle toinen toistaan kauniimpia ja kauniimmin soivia Martineita. Sähkökitaristi Mark Stewart heittää dvd:llä makoisia juttuja esimerkiksi A Hazy Shade Of Winterissä.

Juri Kasparjan. Venäläisillä rock-levyilläkin kuulee hyviä kitaristeja, esimerkiksi Revolverin Pavel Frolov on kauniilla kaihokaikusoundilla soittava melodikko ja Akvariumin klassisin keppimies Aleksandr Ljapin osaa yhdistää perinnetietoisen bluesrock-soiton folkrockiin (hyvässä vedossa 25 let gruppe Akvarium -dvd:llä). Nostanpa tähän silti ykkössijalle Kino-yhtyeen Kasparjanin, joka rakensi Viktor Tsoin monotonisten sointukiertojen päälle kekseliäitä, täsmällisiä popkitarakomppeja ja melodiavälikkeitä.

Rekku Rechardt. Wigwamin keikoilla olen kokenut musiikillisissa sfääreissä leijailua ja vapaapudotusta, kun Rekku soittaa Kiten tai Tramdriverin kaltaisia kappaleita. Vaikka sattuisin oppimaankin, en haluaisi itse soittaa yhtä paljon ja aggressiivisesti möyrien kuin Rekku soittaa. Silti Rekku on suosikki-Suomi-kitaristini.

Reijo Kärhä Nlh!:n Pikkuveli-singlen kannessa.

Reijo Kärhä. Noitalinna huraa! -yhtyeen Kärhä ei ujona ja perusvaatimattomana ihmisenä nostanut itseään kitarasankarillisesti esille, mutta soitti tyylitajuisesti sydäntäriipiviä kitarajuttuja kaiutetulla Telecasterillaan. Hienoa slidetyöskentelyä esimerkiksi Kaikki valot -kappaleessa. Ennätin nähdä Noitiksen livenä muutaman kerran Kuopion Lukemassa ja Provinssirockissa. Noiden keikkojen muistoa kelpaa vaalia, bändi oli lavalla aivan omanlaisensa, kuin jostain satukirjasta pölähtänyt.

Pete Walli. Häpeäkseni ja harmikseni Kingston Wall jäi näkemättä livenä, vaikka trio teki kyllä majan levyhyllyyni jo alusta asti, vuonna 1992. Wallin psykedelisen pulppuavat ja lennokkaat, silti aina melodiset ja laululliset kitarakaaret tekevät minuun edelleen syvän vaikutuksen. Suosikkilevyni on Kingston Wall II. Tässä yhteydessä on sanottava, että isoveljensä läheskään kaikkia levytyksiä en ole kuullut, mutta Hasse Walli -soolo Hector-kappaleessa Tuulisina öinä on käsittämättömän hieno, eikä kovin kauas jälkeen jää Piirpauke-klassikon Konevitsan kirkonkellot soolo, vaikkei olekaan yhtä täsmällisesti muotoiltu.

Petteri Salminen. Juice Leskisen 70-luvun kokoonpanojen keskeinen kitaristi soitti kauniisti muotoiltuja sooloja ja kitaraosuuksia sellaisiin kappaleisiin kuin Mirabilis jalapa, Tanssimaa, Jumalaut mä oon out, 3.30 tai Minea. Jim Pembroke Bandin levyllä Flat Broke hän loistaa myös. Salmisen tatsi, soundi ja melodiset innovaatiot ovat täydellisesti balanssissa laulujen kanssa, eivät varasta show’ta vokalistilta tai tekstiltä, mutta tuovat kappaleisiin uusia tasoja. – Kun tässä on tullut joitakin dvd:itä kitaristikantilta hehkutettua, niin pitää mainita Klassikoiden ilta – senaattori ja boheemi konserttilavalla (2005), jolla Kalle Alatalo ja Jyrki Telilä soittavat jotkut Juice-klassikot hurjalla draivilla. Per Vers, runoilijasta on tuolla kattauksella tunteikas versio, Telilän loppusoolo on itkettävän kaunis.

Tommi Viksten. Vähän kuten Lou Reed on Kauko Röyhkä löytänyt rinnalleen aina hienoja leadkitaristeja. Kun tulin bändienkatseluikään 1989, kävin katsomassa monta Narttu-keikkaa, joilla Viksten oli aina hyvässä vedossa. Telecaster purputti ja mojahteli tyylitajuisesti. Mielummin vanha kuin aikuinen -levyn kannessa Viksten näyttää ihan lapselta ja soittaa silti kuin mies. Se on eniten kuuntelemani Röyhkä-levy ja kakkossijalle nousee Ihmelapsi.

Pantse Syrjä ja Juha Torvinen. Olen tykännyt Epuista siitä asti, kun heitä ala-asteen ensimmäisellä kuulin. Pantsen ja Torvisen vaivaton, rento ja toisiaan täydentävä yhteissoitto tekee minuun vaikutuksen. Sadan vuoden päästäkin parkkeerasi autolevyksi, mikäs on kuunnellessa tuhansien eurojen putiikkivahvistimien murinaa... Suosikki-Eppu-levyni kitarasovitusten ja -soolojen puolesta on Imperiumin vastaisku. Sellaiset kappaleet kuin Roudan rutinaa tai Kalkkiviivoilla eivät ole kuluneet puhki radiossa kuin Urheiluhullu-sarjan Eppu-biisit. Niissä on upeita kitarajuttuja.

Tommi "Tatti" Toijonen. Kouvolalaisen Barefoot Brothers -yhtyeen soolokitaristi on Suomen paras vähiten tunnettu kitaristi. Hieno vintagevehkein rakennettu soundi ja hullusti koikkelehtevia sooloja.

Kitarapaja. Palvelevat hyvin muualla Suomessakin asuvia. Sivuilla viehättävä ysärikoodi. Tässä yhteydessä pitää sanoa että Kitarapajan Jaakko Kiikeri leiskauttelee Timo Kämäräinen aisaparinaan hienoja kitarajuttuja Hectorin 60v-juhlatupla-dvd:llä.

Soitinhuolto Pekka Kurki. Joensuulainen kitaroiden ja vahvistinten asiantuntija.

Uraltone. Tämän nimistä firmaa slaavilaisuuteen taipuva kitaristi ei voi vastustaa. Mikko Kankaanpää on suomalainen putkikonespesialisti.

Muusikoiden.net. (Nuorten) kitaristien turinaa on mukava lueskella aika ajoin, ja soitinlaitetori toimii. Ei ollut meillä 80-luvun teineillä tällaista yhteisöresurssia. Piti jutella niiden kahden kitaransoittoa harrastavan kaverin kanssa, kestolainata kirjastosta Ralph Denyerin Suurta kitarakirjaa ja kuolata Soundista maalikylien soitinliikkeiden mainoksia.

Les Paul Forum. Gibson Les Paul -artikkeleita.

Thrasher's Wheat – Neil Young's Sound. Neil Youngin kitarakamojen ja -soundin jäljillä.

Tonequestin Larry Cragg -spesiaali (pdf). Neil Youngin kitarateknikko mielenkiintoisessa haastattelussa.

Dozin.com / Gear Heads. Grateful Dead -ukkeleiden kitarameininkejä esitellään suurella huolellisuudella. Jerryn kitarat herättävät sellaisia "ajateltavaa ennen nukahtamista" -tyylisiä mietteitä, että minkäköhänlaisen custom-kitaran sitä tilaisi jos haluaisi tilata. Ainakin sen pitäisi olla punainen ja siinä pitäisi olla maalattuna kissa Matroskinin kuva.

Gibson Blueshawk / Nighthawk -sivusto. Paljon tietoa kerätty näistä Gibsonin outolinnuista.

Fender Hot Rod Deluxe -aiheinen sivusto.

...saa antaa, jätä viesti Folkswagenin vieraskirjaan tai pistä henkilökohtaista viestiä osoitteeseen suonna at yahoo.com.