Folkswagen rullaa sähköisellä linjalla
Joensuulaisyhtye soi uudella levyllä täyteläisesti olohuoneessa.
Joensuulainen Folkswagen starttasi Matkaselän asemalta (2003). Karjalan balsamia (2005) kävi matkalääkkeeksi. Minimittainen Kosmonautti (2006) lähti liikkeelle sähköisillä sävyillä. Tämä linja hallitsee myös Tienhaaraa. "Ne jyrää meitin" on silti tässä yhteydessä tarpeeton parkaisu. Niin rento ja vapautunut tämä uutukainen on.
Duosta nelimiehiseksi kokoonpanoksi laajentuneen Folkswagenin levyillä on piipahtanut melkoinen vierailijapoppoo. On kuultu Tapani Kinnusen lausuntaa, Santtu Karhun pomiloimaa tuoteselostusta ja Heikki Turusen taustalaulua. Nyt vierailijoita on niukemmin, ja esimerkiksi aiemmin viulistina visiteerannut Jarmo Kähkönen piipahtaa taustalaulajana yhdessä biisissä.
Nykykvartetti on osittain yhdessä, osittain omilla tahoillaan kiehunut liehunut monessa tulessa ja tervassa. Rumpali Jari Lappalainen edustaa bändin tuoreinta verta, mutta hänkin tuli remmiin jo Kosmonautilla.
Folkswagenin Venäjä-hirmu, "valantehnyt kyljenkääntäjä", kuten Timo Munne keikalla saattaa itseään tituleerata, on viime levyillä keskittynyt "pelkkään" laulamiseen. Kitara on lavalla tietysti messissä. Vaikka Folkswagen on perinteisesti ollut katu- ja metsäuskottava lavabändi, viimeistään tämä levy tuo bändin täyteläisesti myös olohuoneisiin. Suonna Kononen, bändin toinen keskeinen biisintekijä, ei ole bändin ainoa multi-instrumentalisti. Rumpali Jari Lappalainen soittaa myös kielisoittimia, muun muassa bouzokia, joka erityisesti irlantilaiset kansanmuusikot ovat jo kauan suosineet. Joonas Ojajärvi soittaa entiseen tapaansa bassojen lisäksi mandoliinia.
Suonna Kononen on tarttunut aiempaa tiukemmin sähkökitaraan. Kynnys ei ole matala, sillä "kitara kuin kitara" -ajattelu ei tietenkään tässä laajennuksessa päde. Suonna Kononen hallitsee akustiset kitaransa suvereenisti, ja sähkökitaroinnissakin tyylitajuiset, laajat kaaret lupaavat hyvää.
Viron kevät
Folkswagenin musiikki on ponnistanut Venäjän ja Karjalan maaperästä rajan molemmin puolin. Nyt mukana on myös virolaisen Ultima Thulen repertuaarista tuttu Lennelda priiks. Suonna Kononen on antanut suomennoksensa nimeksi Vapauteen, ja hänen sähkökitarointinsa luo taustaksi Big Country -tyyppistä raikkautta. Laulu osuu ajan hermoon tämän kevään tapahtumien valossa.
Teksti on virolaisen Ott Arderin (1950-2004) käsialaa. Virolaisen ystäväni mukaan lastenrunoilijana tunnettua Ott Arderia alettiin arvostaa Virossa laajemmin hänen kuolemansa jälkeen, runokoosteen ilmestymisen myötä. Ystäväni luonnehti Arderia jakamattomalla kolmiyhteydellä: "Juoppo, hippi ja hyvä ihminen."
Folkswagenin omien biisien jaottelu on selkeä: Timo Munnen ote on kertovampi, Suonna Kononen tunnelmoi enemmän. Munnen Pitkärannan yö on paljon muutakin kuin votkanhuuruinen kuvaus kahden viikon ryyppyputkesta. Se on rankan (yksilö)historian raskauttama itäinen Viidestoista yö. Myös Kirje Veikolle on (yksilö)historiallinen tarina. Se on kirjoitettu naisen näkökulmasta. Kädenojennus rajan yli on mitä konkreettisin, sillä Santtu Karhu on karjalantanut kertosäkeen.
Jari Lappalaisen säveltämä ja Timo Munnen sanoittama Julia on venäläisen junaemännän ylistys. Mainostyyliset esittelybiisit kuuluvat erottamattomasti myös suomalaiseen kuplettitraditioon. Folkswagen voisi julkaista tällaisista biiseistä oman koosteensa karjalaisessa kauppahengessä, ehkä sentään vähän vinosti hymyillen.
Folkrockpoppista
Tienhaara on vetävä ja tasapainoinen kokonaisuus. Sellaista yksittäistä täysosumaa kuin Suonna Konosen Suomenhevonen (Karjalan balsamia) ei tällä kertaa tule vastaan, mutta mahdottomia ei sovi vaatia. Sellaiset biisit eivät yksinkertaisesti kopsuttele kuuluville edes joka kolmas vuosi. Melkoiseen draiviin yltyy silti Valon ja varjojen tanssi, joka on niin ikään Konosen biisi. Siinä on vaihtuvine tahtilajeineen lähes progemeininkiä. Timo Munnen tulkinta on levyn väkevimpiä.
Parissa muussa Konosen biisissä folkrock yhdistyy poppissävyihin. Volodja tahtoo lentää etenee biisin hengen mukaisesti: kevyesti ja ilmavasti. Erityisesti Jari Lappalaisen perkussiot hivelevät korvaa. Joonas Ojajärven bassolle soisi enemmänkin tilaa, sillä kuviointi on mitä mallikkainta.
Kononen laulaa Joensuun syksyistä intensiivisesti, ahdistuneestikin. Joissakin Folkswagenin biiseissä tavujen outo painotus hieman häiritsee. Niinpä nytkin "muistuttavatkaan" muistuttaa kuuntelijaa lopulta enemmän "vatkaamisesta" kuin toistensa kaltaisista Joensuun syksyistä.
Munnen ja Konosen Laulu huoneesta numero 11 jatkaa Konosen Jokela-aiheisten laulujen sarjaa (siinä toinen kokoelmalevyn aihe sitten joskus), mutta Pekka Streng -tyylisestä alkutunnelmasta huolimatta biisi tömpsähtää ja loppuu juuri silloin, kun alkaa odotella kehittelyä.
Perinteinen Kelton pojat (Murka) laajentaa vokalistien määrää kiintoisasti, vaikka lopussa taustalaulu lipsahtaakin hoilotusosastolle. Joonas Ojajärven mandoliini kuljettaa mukanaan Kuningaskobraa. Tämä motiivi luikertelee esiin muutaman nuotin verran suhteellisen säännöllisesti.
Levynjulkaisukeikassa on päädytty tuplaratkaisuun. Torstaina Folkswagen esiintyi Imatran Ugrijuhla-festivaalilla, kotikaupungin Wanhan Jokelan vuoro on tänään sunnuntaina. Keskiviikkoisessa Vladimir Vysotski -illassa Joensuun Vatakassa kuultiin uudelta levyltä muun muassa Vysotski-tulkinta Holoda, holoda. Kelton pojat omistettiin tuolloin inkeriläisille.
